Suomen Beaglejärjestö

Minusta kasvattajalla pitäisi kuitenkin olla syy jokaisen pentueen tekemiseen.

Tuo hieno lause siis poimittuna VvM tekstistä: olisi aika hienoa, jos kauppasopimukseen tulisi merkitä, MIKSI yhdistelmä on tehty. Joku ehkä laittaisi, että jotta narttu eläisi pidempään, eikä sille tulisi kohtutulehdusta... ja joku laittaisi sitten tavoittelevansa maailmanvoittajatitteliä... ja joku sitten ehkä kirjaisi pitkän listan oman koiransa hyvistä ja huonoista puolista, ja lisäisi siihen sen käyttämänsä uroksen ominaisuudet joiden uskoisi täydentävän narttuaan.

Kotisivujen maailmassa myös kuvittelisi, että ainakin sivuilla olisi analyysi siitä, että MIKSI yhdistelmä on tehty. Jos jostain löytyy jonkunlaista, niin taitaa siinä olla sitten kirjattuna vain plussat. Kaikki tietää, ettei täydellistä koiraa ole vielä syntynyt, mutta silti niistä miinuksista on niin pirskatin vaikea puhua.

Lieneekö kaiken tietävä asenne ja katkeruus muita harrastajia kohtaan kovinkaan hedelmällinen yhdistelmä beaglen jalostuksen kannalta.
Valtaosa meidän beaglekannastamme on kuitenkin tällaisten enemmän tai vähemmän satunnaisten "pennuttajien" kasvatteja ja hyvä niin. Näin pienessä rodussa mahdollisimman laaja geenipohja on vain hyväksi. Uskon vakaasti, ettei kukaan tahallaan halua kasvattaa sairaita tai muutoin heikkoja beagleja.
Ajokokeet ja näyttelyt ovat kuitenkin ainoat puolueettomat näytöt koiran ominaisuuksista ja aina kuulopuheita parempia. Jos koiralla on vähintään
3-4 näyttelytulosta ja 6-7 koetulosta, niin ne antavat jo melko luotettavan kuvan kyseisestä yksilöstä. Sairausriskien minimoimiseksi matala sukusiitosaste ja Reskon mollaama vihreä valo tuovat lisää varmuutta.
Jalostusneuvojilla on laajaa ja monipuolista tietoa meidän beagle-kannastamme, joten varsinkin aloittelevan kasvattajan kannattaa aina olla heihin yhteydessä. Arvioitaessa oman nartun ominaisuuksia hyvänä lähtökohtana on suhtautua siihen samalla kriittisyydellä kuin valittavaan urokseenkin.
Toivotan lämpimästi tervetulleeksi kaikki uudet kasvattajat mukaan tähän hienoon porukkaan. Itse olen aina viihtynyt erinomaisesti beagleharrastajien seurassa.

imppa wrote:Valtaosa meidän beaglekannastamme on kuitenkin tällaisten enemmän tai vähemmän satunnaisten "pennuttajien" kasvatteja ja hyvä niin. Näin pienessä rodussa mahdollisimman laaja geenipohja on vain hyväksi.

En nyt jaksa muuta kommentoida, mutta tuosta geenipohjasta olen täysin samaa mieltä...Mutta mutta, yhä 2000-luvullakin meillä on uroksia, joilla on 20-30 pentuetta, enemmänkin. Mun mielestä se on ehdottomasti liikaa. Ei näitä kaikkia jälkeläisiä tietysti jalostukseen käytetä aikanaan, mutta silti. Voisinpa olla jopa kannattamassa urosten jälkeläismäärän rajoitusta beagleille tällaisen välttämiseksi. Tosin mun mielestä se olisi paikallaan melkeinpä rodussa kuin rodussa.

Alkuperäiseen aiheeseen, eli pennun hankintaan liittyen. Aika hankala kysymys, kun tarkemmin ajattelee.

Terveys on tietystikkin etusijalla, taustat täytyy olla kunnossa, sukusiitos mieluiten alhainen, mutta hyvistä ja terveistä yksilöistä tuleva linjasiitos ei ole mielestäni vaarallista. Kukaan tuskin osaa sanoa nyrkin kokoisista pennuista tuleeko niille 5 vuotiaana epilepsia tai jotain muuta ongelmaa. Mutta kovin sairaista vanhemmista tuskin kukaan pentua ottaa.

Ulkomuoto tulisi pennun vanhemmilla olla sellainen, ettei oma silmä sairasta. Selvästi käyttölinjainen rakenne miellyttää omaa silmääni. Varmastikin pentua suunnitellessani kävisin vanhempia katsomassa, samalla voisi kiinnittää huomiota myös luonteeseen. Näyttelyt ovat sellaista sirkusta, ettei kukaan voi pelkkien näyttely tulosten perusteella kertoa juurikaan koirasta mitään. Mielestäni H n ja ERI n koirilla tulisi olla ero kuin yöllä ja päivällä, mutta jos samalla koiralla saa molempia tasaiseen tahtiin, niin kumpaan sitä silloin luottaa...

Luonteen tulisi mielestäni olla avoin, varaukseton, rohkea, iloinen ja periksiantamaton.

Metsästys ominaisuuksista saa hyvin tietoa koetuloksista. Kymmenkunta koetta kertoo jo aika luotettavasti mitä koira metsässä on. Tietysti voi käydä myös kuuntelemassa, mutta koiralle voi sattua huonokin päivä. Toisin sanoen maastokäynnin perusteella koira voi antaa itsestään todellista huonomman vaikutelman. Toisaalta myös todellista paremman. Itse katselisin vanhemmat, joilla metsästysinto olisi lähempänä vitosta kuin ykköstä, suhteellisen varmoja suorituksia, ei enemmälti luopumisia, hyvissä olosuhteissa huippu tuloksia, ei niin että muuten nollia, mutta huippukelillä huippumaastoissa pikku ykkösiä. Tietysti myös sijoittuminen kokeessa kertoo jotain, jos koira on useimmiten kärki, kuin häntäpäässä, tarkoittanee että kysymys on keskivertoa paremmasta yksilöstä. Mitä enemmän koehistoriaa, sitä varmempaa tietoa se antaa koirista. Mielestäni kokeet kertovat myös jotain koiran terveydestä. Ei sairas koira osallistu kokeisiin, eikä varsinkaan siellä menesty.

Mutta tälläisiä ovat minun mietteeni, sitten kun joskus alan pentua katselemaan.

Minäkin toivoisin todella paljon, että koirien terveys olisi niin itsestäänselvä asia jalostuksessa, että sitä ei tarvitsisi edes miettiä jalostuskriteerinä. Mutta kun kaikki vaivat vaan tuntuvat lisääntyvän hurjaa vauhtia koirissa ihan rodusta riippumatta.

Eevalta haluaisin kysyä kun ulkomuototuomari olet, että eikös se itsensä kantaminen tarkota myös häntää, joka on aika pitkälti Beaglen luonteen mittari.
Kyllä tuolla kehässä näkee noita hännän pitäjiä ihan tarpeeks, eikä se minusta koiran ömistajien vika ole.
Omilla kolmella koirallani olen saanut yhteensä yhdeksän serttiä, vaikka en ole häntään koskenut, mut niillä onkin vaan niitä "mehtäkoiran serttejä".
Tottakai jokainen tekee mitä tahansa pärjätäkseen , jos tuomari vaan sen hyväksyy.
Äläkää ottako tätä minun kirjotusta kovin vakavasti, tämä oli vaan semmonen joutilaan miehen heitto.

eeva resko wrote: Nyt näkee kautta maailman koiria jotka liikkuvat tuolla omistajan takana ja pää ja häntä riippuu selän jatkona..... Amerikoissa on jo menty niin pitkälle, että kehissä näkee vinkuleluja!!

Keijo: Uskoisin Eevan tarkoittaneen (ainakin minä sen näin ymmärsin) että koiran häntä on LIIKKEESSÄ pystyssä. Harva koira sitä häntää pysähdyksissä pystyssä pitää, minulla ei kumpikaan. Narttu antaa itseensä koskea joten sen häntää tuen kun seisotan. Uros on ollu aina herkkis kropastaan niin sen esitän "vapaana", häntä roikkuen...heti ku otetaan askel eteenpäin niin häntä kyllä nousee.