Suomen Beaglejärjestö

Meidän Oona hankittiin ihan siinä mielessä, että beagle on sopiva koko perheen eka koira. Isä käy kyllä metsällä, mutta hän kuitenkin ajatteli että ei voi mitään jos koiralla ei kunnon viettiä olekaan.
Käymme nykyään näyttelyissä ja itse harrastan sen kanssa aktiivisesti agilityä.
Asumme maalla metsän keskellä, joten maastoa on paljon jossa ulkoiluttaa koiraa. Oona pääsee pitkälle n. 1,5-2h:n lenkille kerran päivässä, sekä käy muutenkin paljon ulkona päivän aikana. Sillä on myös pihallaan oma aitaus, jossa sitä voi pitää vapaana, ja jossa sitä leikitetään kunnolla joka päivä, mutta jossa se voi myös yksin olla, esim. isoa luuta nakertamassa.
Metsälle Oona on päässyt tänä vuonna 2 kertaa, jolloin ensimmäisellä kerralla lähti ketun jälkien perään ja oli omilla teillään 3 tuntia, toisella kerralla tuli kesken kaiken kotiin, eikä edes lähtenyt rusakon perään jonka ajoi vahingossa juoksuun pusikosta.
Vanhempia ei ole metsällä käytetty, joten johtuuko siitä sitten "ei-niin-suuri-metsästysvietti", vai olemmeko "pilanneet" koiran muilla harrastuksilla?
Meillä Oona ei kyllä ole yhtään kärsivä vaikkei joka viikko käykään metsällä ihan pupujen jahtausmielellä, vaan se rakastaa olla oman perheensä kanssa ja rakastaa varsinkin agilityä.
Paras yhteys itselläni on koiraan agilityssä, koska se on meidän molempien sellainen "oma juttu"

Ja tuosta beagen ulkona pitämisestä, mielestäni beagle ei ole tarhakoira? Tämä tietysti oma mielipiteeni.
Kamalaa katseltavaa on esim. jotkut suomenajokoirat(meidän naapurissa), joka on kokoajan narun päässä ulkona ja sillä on pieni koppi. Käy välillä(ei hirvestysaikaan) metsällä.
Ja nyt näiden kyseisten naapurien karhukoirakaan ei pääse ajamaan hirveä, koska sitä oltiin käytetty alkusyksystä KERRAN peura-ajossa ja nyt he "pelkäävät" sen lähtevän taas peuran perään. Joten karhukoira istuu sitten ensi syksyyn asti ulkona narun päässä.

Loppu meni ehkä vähän ohi aiheesta, mutta mielestäni tuo on paljon kamalampaa kuin se, että ottaa beaglen PÄÄASIASSA seurakoiraksi.

emms wrote:Vanhempia ei ole metsällä käytetty, joten johtuuko siitä sitten "ei-niin-suuri-metsästysvietti", vai olemmeko "pilanneet" koiran muilla harrastuksilla?

Mä olen kyllä sitä mieltä, ettei beaglea (tai mitään muutakaan metsästyskoiraa) muilla harrastuksilla pilalle saa, päinvastoin Yhteinen tekeminen kehittää koiran ja omistajan suhdetta, mikä ei ole mitenkään haitallista. Enemmän haitallista metsästysominaisuuksien kehittymisen suhteen on se, että koira pääsee metsälle vain satunnaisesti.

Olen Ansan kanssa myös täysin samaa mieltä. On todella hyvä juttu, että beaglen kanssa harrastetaan muutakin, metsästää ei voi kuitenkaan (luvallisesti) koko ajan. Itse olen ainakin huomannut, että agility mein kohdalla on parantanut huomattavasti yhteistyötä.

nispu wrote:Olen miettinyt hankkivani kyseisen koiran. Mutta koiran metsästysvietti mietityttää. Elikä, te joilla koira EI ole metsästyskoira, kertokaa kokemuksianne. Kannattaako beagle ottaa kotikoiraksi, jonka kanssa kumminkin liikuttaisiin paljon.

Onnea, olet valinnut hyvän rodun!
Olisiko sinulla joku sukulainen joka voisi käydä beaglesi kanssa metsällä? Voisitko kuvitella harrastavasi koirasi kanssa jotain jälkee tai vastaavaa? Jos niin miksikäs ei.

Meillä oli beagle-narttu joka nukkui pois 7kk sitten. Meillä se oli isälle metsästyskoira, mulle seurakoira. Beagle tarvitsee paljon liikuntaa, mutta meillä sitä myös käytettiin lenkillä muutenkin kun metsällä. Meillä Rina pysyi irti pihassa,mutta jos haistoi jäniksen niin otti kyllä ritolat. Lenkillä tiellä, metsässä ja jäällä sitä pystyi pitämään irti mukana ihan hyvin.

Se että beagleko vaikea rotu. Ei minun mielestä. Ylettömän ahneutensa takia sille voi namipalkalla opettaa ihan mitä vaan, meilläkin beagle oppi mitä vaan temppua ja koti-agia Rinamme rakasti. Jääräpäinen Rina oli, ja mitä se sai päähänsä niin pää piti kääntää välillä "väkisin". Jämäkkyydellä ja lempeydellä beaglesta saa rakkaan ystävän. Huutaminen ei auta, koira menee vaan lukkoon. Mene tutustumaan reippaasti rotuun ja kasvattajiin. Ja jos et itse metsästä niin anna koiran mennä mukaan sellaiselle henkilölle joka metsästää. Jos beaglen otat niin onnellisia hetkiä rakkaan koirasi kanssa.

issuj wrote:Olen hankkimassa uros Beglen pentua, mutta tuntuu olevan vähän hakusessa.
Jos jollakin on tietoa nykyisistä tai tulevista pennusta niin vinkki olis enemmän kuin sata jänistä. ( 050-383 0755)
Koira tulisi ehdottomasti metsästyskäyttöön ja arvostan enemmän käyttö- kuin muoto-ominaisuuksia. Tietenkin koira tulee olemaan suurimman osan vuotta seurakoirana, joten vanhemmilta mahdollisesti perityt luonteenpiirteet painavat myös.

Siirsin tämän tänne "beagle hakusessa"-topicista. Koetetaan pennun hankinta-asioissa pysyä tässä samassa ketjussa. -S

Kaikille kasvattajille sanoisin, että kahtokaa vähän mihin pennun luovutatte.
Semmosiakin pennun ostajiakin on vieläkin, jotka ottaa pennun vaan silloin, kun se on lähellä.
Minulla oli ainakin sellainen kriteeri ennen, että en välittänyt siitä , tuliko se pentu koe-tai näyttöönäyttöön, vaan pidetäänkö koirasta huolta.
Tietenkin ihannehommahan se on kasvattajallekin se, jos sitä viedään eteenpäin, niin käyttö - , kuin näyttelypuolellakin.
Monasti tulee ajateltua just sitä, kun meinaa pentuja teettää, että saako ne kunnon kodin.
Voihan olla niinkin, että nää on niitää on vanhan ukon höperöajattelua.
Tietokoneeni on näköjään vielä höperömpi.

Tässä on parin viikon sisällä tullut juttusilleni kaksi metsästystä harrastavaa beaglen omistajaa, jotka ovat olleet pettyneitä koiransa
käyttöominaisuuksiin. Molemmat ovat uusia beagleharrastajia ja käsitys
rodusta näyttää pohjautuneen pelkästään kuulopuheisiin. He ovat kyllä
pyrkineet hankkimaan koiransa tunnetulta kasvattajalta ja halunneet näin
varmistaa saavansa hyvän beaglen. Molemmilla onkin erinomaisen kaunis
koira, mutta kun näyttelyharrastus ei tunnu kiinnostavan pätkääkään, vaan hakusessa on ollut nimenomaan metsästyskaveri.
Toivon, että tästä ei viriä jälleen ikuista inttämistä käyttö- ja näyttelypuolen välille, molemmat ovat tärkeitä. Olisiko kuitenkin kasvattajan syytä aina varmistaa, että mihin käyttöön pentua haetaan ja
kertoa avoimesti kasvattiensa taipumuksista. Tämä erityisesti silloin, kun
selvästi on nähtävissä koiran hankkijan vähäinen tietämys rodusta.
Näissä tapauksissa vain näyttää käyneen niin, että erinomaiset beaglet
ovat erinomaisilla isännillä, mutta tarpeet eivät ole kohdanneet.
Mielestäni tällaiset sattumukset eivät ole eduksi kenellekään. Beagle saa
aivan syyttä huonon ajurin maineen ja tuskinpa siinä kasvattajankaan
maine paranee.
Jos uusi beaglenhankkija tuntee olonsa epävarmaksi pentueen valinnan suhteen, niin piirien jalostusneuvojilta löytyy arvokasta tietoa valinnan tueksi.

Minäkin olen ollut erityisen tarkka minne koirani laitan.... Mutta tänä päivänä koiran sijoittaminen on yhä vaikeampaa, ihmiset ovat lukeneet kaiken mahdollisen netistä ja vaikka miten haastattelisi koiranostajaa, ei suusta lipsahda "sammakoita" millään. Sitten kun koira on käsissä, tehdään sen kanssa aivan muuta mitä oli sovittu!

En ole koskaan "puljannut" metsästyskoirien kanssa, mutta kuitenkin sanoisin, että monesti aivan liian helposti syytetään koiraa, vaikka vika olisikin remmin toisessa päässä!

^Komppaan Eevaa siinä, että vika tosiaan saattaa olla siellä remmin toisessa päässä. Aloittelevat koiraharrastajat eivät usein tiedä tekevänsä virheitä. Tai sitten odotukset tai käsitykset olleet liian korkeat tai erilaiset.

Taas olisi aika koittaa josko pentuja tulisi kun viimevuonna tuli vesiperä. Ronja on kyllä ajanut hyvin mutta passimiehillä on ollut huonoa tuuria ja ajettavat ovat olleet rusakoita. Olemme koittaneet vähentää rusakkokantaa. Lauantaina 1 rusakko ja sunnuntaina 2 rusakkoa heitti voltin.

Olen tässä miettinyt ja lueskellut näitä eri kirjoituksia ja tullut siihen tulokseen, että kahtaa samanlaista beaglea ei ole olemassa. Itsellä koira ei ole ikinä syönyt paljoa. Ruokakupissa aina ruokaa tai jopa kinkkua eikä syö. Rankan metsäreissun jälkeen kyllä kuppi tyhjenee.
Makkaranuotiolla ei ole kerjäämässä makkaraa vaan metsässä jänöjä hakemassa. Kotona matalalla olohuoneen pöydällä saattaa lojua suklaata ja paljon muutakin poikien jättämiä karkkeja tai sipsejä eikä koira ole niitä ikinä syönyt, vaikka on yksin kotona miettikää.

Olisi kai meikeläisenkin pitänyt jompikumpi narttu astuttaa, kun noita pennun tarvitsijoita tuntuu olevan.
Ei kaikilla nartuilla tarvitse mielestäni olla koetulos, jos sen muuten katsoo toimivaksi, ja pennutuskelpoiseksi, nyt varsinkin kun niistä on pulaa.
Meikeläinen ei tänäkään koekautena saanut koiria koekuntoon, oman liikuntarajottuuden takia, (selkä) tai sitten olen liian vaativainen.

Tuohon edelliseen kirjoitukseeni lisäisin sen verran vielä, että kaikki ne, joilla ois tarkotus teettää pentuja, tai sitten ei, niin ottas tuon ensimmäisen vaihtoehdon enempi huomioon.
Ennenkaikkein, että kaikki perusasiat on kunnossa.
Jos epäilee oman koiran "jalostuskelpoisuutta", niin kysyy vaikka asiantuntevalta kaverilta, joka on rodusta kiinnostunut, niin se sanoo sen.
Mikään ei ole minusta niin vaikeaa kuin oman koiran arvostelu.

Olisikko niin, että beagel on niinkuin suomenajokoirakin, että helposti sopeutuu uusiin oloihin ja uuteen isäntään, eli ei niin "yhdenmiehenkoira" kuin esim suomenpystykorva? Mä en tiiä, mutta valistakaa tyhmää.

Ajattelin tällä sitä, että jos joku haluaa toimivan käyttö-beaglen, niin ottaisi vuoden-parin vanhan. Siitä jo näkee, osaako. Ja näkee ulkomuodonkin. Mahdollisesti on käytetty kokeessa/näyttelyssä.

Olisiko tässä kennelisteille mahdollisuus? Että möisi vasta 1-2 vuotiaana? Vai haluaako asiakas kuitenkin pennun, ja ottaa riskin, tuli siitä mikä tuli? Voisiko kasvattaja saada tälleen paremmin katetta työlleen?

Tiedän kyllä, että ei ole maailmassa mitään niin suloista, kuin beaglen pentu. Meidän kaksi aikaisempaa biigeliä ei ollut mitään mehtä- eikä näyttelykoiria, mutta aivan hyviä kotikoiria. Ja samoilla toiveilla otettiin Jiri, ja siitä vaan tuli vahingossa sertin arvoinen, ja ihan mahoton ajuri.

Kerronpa tässä tapauksen mistä minun "beagleurani" alkoi.
Oli v. -85, kesällä kun oltiin tulossa kesämökiltä perheeni kanssa, kun sanoin vielä silloin alle kouluikäisille lapsilleni, että tossa olis vähän matkan päässä Beaglen pentuja - käydäänkö katsomassa.
Emäntäkin siitä innostui, ja "vähän" meikeläinenkin.
Kuusi nättiä pentua siinä ulkotarhassa heitti painia, jotka oli meidän kaikkien mielestä tosi sulosia.
Tytär sai ottaa siitä yhden pennun syliinsä ja sanoi, tämän minä haluan.
Kasvattaja (työkaverini) sanoi, että sen sä saat parin viikon päästä, jos haluat.
Niin siinä sitten kävi, että kahden viikon päästä pentu oli meillä.
Pennusta kasvoi tosi kaunis metsä - koe - ja näyttelykoira.
Topiaksen saldo: AVO 1, VOI 1 ja 3 x SERT.
Topias eli, ei niin kovin pitkää, mutta rikkaan elämän.

ei ehkä kuulu tähän mut samaan "kategoriaan"

Yks tuttu asuu kerrostalossa n.70m2, perheessä kaksi lasta n.10 vee ja vanhemmat. Heillä on jo yksi iso koira ja toinen on tulossa. Mitäs mieltä olette tällaisesta tapauksesta?Jos olisin kasvattaja niin kyllä en mielelläni antaisi niin "ahtaaseen" asuntoon toista koiraa.. No eipä asia mulle kuulu, ajattelin vaa et mitä ootte niiku noi yleisesti mieltä?

Pitäkäähän koiranne hyvässä kunnossa syyskyy lähenee päivä päivältä