Mielestäni kasvattajan olisi hyvä luoda oman ihannebeaglen kuva jo ennen ensimmäistä pentuetta. Miltä näyttää minun mielestä huippuyksilö. Miten paras mahdollinen beagle toimii metsässä. Minkä luonteinen on kaikkein mukavin ja beaglemäisin kaveri. Terveyden osalta ei enää olekaan kyse mielipiteestä vaan siinä meillä kaikilla on varmasti vain yksi tavoite.
Oman pääni sisällä on selvä kuva millainen on minun täydellinen beagleni.
Ennen kuin teen pentuepäätöksen olen harrastanut nartun kanssa jo muutamia vuosia ja tunnen sen hyvät ja huonot puolet hyvin. Tätä todellista kuvaa kun vertaan siihen pääni sisällä olevaan ihannebeagleen, niin saan kuvan siitä, missä nyt olen kasvatustyössäni menossa. Jos oma narttu on kaukana ihanteesta, voi kasvattajan tie olla helpompi jos hylkää astuttamissuunnitelmat sen osalta ja yrittää saada seuraavan nartun lähempää omaa ihannetta. Hyvää jalostamista on mielestäni myös käyttämättä jättäminen!
Kun omasta nartusta on hyvä kokonaiskuva, siihen sitten vaan etsimään tyyliltään sopivaa urosta, joka sopivasti vie pikku pätkän lähemmäksi kohti omaa ihannebeaglea. Jokaisen pentueen ei tarvi viedä suoraan kohti päämäärää, vaan välillä voi joutua vähän koukkaamaan;) Minusta kasvattajalla pitäisi kuitenkin olla syy jokaisen pentueen tekemiseen. Ja vielä niin, että kaikki pentueet veisivät kohti itselle selkeää päämäärää.
Sukusiitosprosentti on asia jota seuraan. Kuitenkin prosenttilukua tärkeämpi on minun mielestä katsoa, mistä nuo prosentit kertyvät. Jos prosentit tulevat voimakkaasti sieltä sukutaulun loppupään riveiltä, pidän sitä huonompana kuin sitä, että ne tulevat vähän lähempää ja vain muutamasta ”hyvästä” koirasta. Olen omissa yhdistelmissä koittanut saada sukutauluun ison ”geenivarannon”.( ite keksin tuon sanan).
Loppujen lopuksi on aina hyvä muistaa, että kaikki hienot suunnitelmat ja tavoitteet ovat miljoonien mahdollisuuksien lopputulos. Todennäköisyyksiä voidaan nostaa, mutta sattumalla on iso osansa asiaan. Olisi hyvä, kun myös pennun ostajat ymmärtäisivät, että kun ollaan luonnon kanssa tekemisissä, niin hienoista suunnitelmista ja tavoitteista huolimatta kuitenkin kaikki on ”korkeemmas käres”. Jos pentueeseen sattuu epäonnistuneita tai sairaita yksilöitä, se ei ole ollut rehellisen kasvattajan tavoitteena. Väittäisin jopa, että vastuulliselle kasvattajalle epäonnistunut yksilö on suurempi pettymys kuin ostajalle.
Tosiasia on että kasvattaja voi yrittä saada aikaan hyviä koiria, mutta kasvattajan menestyminen on aivan täysin kiinni innostuneista koiran ostajista.
Vikaa on silloin näyttelysysteemeissä ja tuomareissakin jos tyhjästä saat koirallesi tittelit poikineen. 
