Historiaa??
Moderators: Titi Rolin, Jenna84, ansa
Historiaa??
Huuhkajan Nita ajoi kettukokeessa 95.00, eli taitaa olla ensimmäinen beagle joka on suomessa ajanut ykkösen?
Täällä Lounais-Suomessa kilpaili takavuosina kettukokeissa tällainen koira: FIN36104/95 Inkavuoren Eki, omistaja Kalervo Ahala, Vehmaa
Luokkatuloksia se ajeli, olipa ykkönenkin joukossa. Tulokset löytyvät tietokannasta.
Kovin tavallinen tuo kettuykkönen ei beaglella kyllä ole, joten Nitalle ja omistajalle onnittelut saavutuksesta.
Timo K.
Luokkatuloksia se ajeli, olipa ykkönenkin joukossa. Tulokset löytyvät tietokannasta.
Kovin tavallinen tuo kettuykkönen ei beaglella kyllä ole, joten Nitalle ja omistajalle onnittelut saavutuksesta.
Timo K.
Timo Kilpeläinen
mutta ei se kettukoe ole ollenkaan pois suljettu Re: Historiaa??
Onnittelut.Nita12 wrote:Huuhkajan Nita ajoi kettukokeessa 95.00, eli taitaa olla ensimmäinen beagle joka on suomessa ajanut ykkösen?
Olisi mukava kuulla mitä tuomarit kommentoivat koirasta? Eli miten vertailivat suokkiin?
Onnittelut Jyrkille ja Nitalle hienosta tuloksesta.
Olisihan se näin kasvattajan vinkkelistä ollut hieman mieluisampaa, jos vastaava tulos olisi tullut jäniksenajokokeesta.
Taisi tulla Gerryn perimästä hieman kettuveriä joihinkin Huuhkajan koiriin. Nitan emäkin ajoi kettua ollessamme metsällä Lestijärvellä syyskuussa 2006. Venla oli silloin hieman yli vuoden ikäinen ja mielestäni lahjakas beaglen alku. Löysäsin koiran autolta paikkaan, jossa olin aikaisemmin saanut hyviä jänisajoja. Nyt oli tarkoitus opetusmielessä kaataa jänis ja saada samalla paisti isänälle mökkiruoaksi. Noin 10 minuutin kuluttua alkoi ajo. Ajo kulki tuttuja reittejä metsittyneen niityn poikki, ojitetun rämeen yli kuivalle kankaalle ja sitten kauempana olevalle metsäautotielle, josta kääntyi tiheän mäntytaimikon läpi lähtöpaikkaa kohden. Ajo kulki lähtöpaikan kautta ja sitten uusi lähes samanlainen kierros. Koiran ohitettua minut noin 200 metrin päästä ja lähdettyä uudelle kierokselle päätin siirtyä asemiin. Nousin passiin pienelle louhikkoiselle mäen tönkyrälle, josta ajo oli kuulohavaintoni mukaan kaksi kertaa kulkenut. Ajohaukun lähestyessä havaisin punaruskeea liikettä harvassa kuusikossa. Kivetyin paikalleni. Kettu lähestyi rauhallista ravia suoraan kohti - mitä teen. Onko kyseessä ketun ajo vai mahdollinen karkko. Teenkö riistanhoitotyötä vai odotanko jänistä. Ketun ollessa noin 15 metrin päässä nousi ase refleksinomaiseti poskelle ja tapahtui vaistonvarainen heittolaukaus. Kettu ehti pyörähtää sopivasti sivuttain ja sai hetikuolettavan haulisuihkun kylkeensä. Entäs sitten? Olin kaatanut ketun, vaikka sen piti olla minulle jänispaisti ja palkkio nuorelle koiralle hyvästä ajosta. Haukku lähestyy - mitä teen? Onneksi lähistöllä oli suuri ja tiheäoksainen kuusi. Kettu puuhun ja nopeasti. Koiran tullessa paikalle sen ihmetys oli suuri. Minne ajettava hävisi? Kytkin koiran välittömästi ja vein sen autoon. Peräkontista kenttälapio mukaan ja kettu hautaan. Tiettääkseni Venla ei ole sen koomin kettua ajanut. Osoittaa kyllä edelleen kiinnostusta vereksille ketun jäljille. Onneksi kettuja on täällä päin nykyään vähemmän kuin ennen. Ilvekset, joita kyllä on riittävästi, kuulemma pitävät kannan kurissa. Venlan emä Vilma ei havaintojeni mukaan kiinnostunut ketun jäljistä lainkaan.
Olisihan se näin kasvattajan vinkkelistä ollut hieman mieluisampaa, jos vastaava tulos olisi tullut jäniksenajokokeesta.
Taisi tulla Gerryn perimästä hieman kettuveriä joihinkin Huuhkajan koiriin. Nitan emäkin ajoi kettua ollessamme metsällä Lestijärvellä syyskuussa 2006. Venla oli silloin hieman yli vuoden ikäinen ja mielestäni lahjakas beaglen alku. Löysäsin koiran autolta paikkaan, jossa olin aikaisemmin saanut hyviä jänisajoja. Nyt oli tarkoitus opetusmielessä kaataa jänis ja saada samalla paisti isänälle mökkiruoaksi. Noin 10 minuutin kuluttua alkoi ajo. Ajo kulki tuttuja reittejä metsittyneen niityn poikki, ojitetun rämeen yli kuivalle kankaalle ja sitten kauempana olevalle metsäautotielle, josta kääntyi tiheän mäntytaimikon läpi lähtöpaikkaa kohden. Ajo kulki lähtöpaikan kautta ja sitten uusi lähes samanlainen kierros. Koiran ohitettua minut noin 200 metrin päästä ja lähdettyä uudelle kierokselle päätin siirtyä asemiin. Nousin passiin pienelle louhikkoiselle mäen tönkyrälle, josta ajo oli kuulohavaintoni mukaan kaksi kertaa kulkenut. Ajohaukun lähestyessä havaisin punaruskeea liikettä harvassa kuusikossa. Kivetyin paikalleni. Kettu lähestyi rauhallista ravia suoraan kohti - mitä teen. Onko kyseessä ketun ajo vai mahdollinen karkko. Teenkö riistanhoitotyötä vai odotanko jänistä. Ketun ollessa noin 15 metrin päässä nousi ase refleksinomaiseti poskelle ja tapahtui vaistonvarainen heittolaukaus. Kettu ehti pyörähtää sopivasti sivuttain ja sai hetikuolettavan haulisuihkun kylkeensä. Entäs sitten? Olin kaatanut ketun, vaikka sen piti olla minulle jänispaisti ja palkkio nuorelle koiralle hyvästä ajosta. Haukku lähestyy - mitä teen? Onneksi lähistöllä oli suuri ja tiheäoksainen kuusi. Kettu puuhun ja nopeasti. Koiran tullessa paikalle sen ihmetys oli suuri. Minne ajettava hävisi? Kytkin koiran välittömästi ja vein sen autoon. Peräkontista kenttälapio mukaan ja kettu hautaan. Tiettääkseni Venla ei ole sen koomin kettua ajanut. Osoittaa kyllä edelleen kiinnostusta vereksille ketun jäljille. Onneksi kettuja on täällä päin nykyään vähemmän kuin ennen. Ilvekset, joita kyllä on riittävästi, kuulemma pitävät kannan kurissa. Venlan emä Vilma ei havaintojeni mukaan kiinnostunut ketun jäljistä lainkaan.
Kerronpa minäkin tarinan kettuvapaasta beaglestani. Olin luullut ettei vanhempi koirani Ira aja kettua lainkaan. Vielä pentuiässä Iraa kyllä kiinnosti ketun jälki mutta aina tomerasti kielsin Iraa lähtemästä seuraamaan jälkeä. Myöhemmin tuntui ettei se jälki enää kiinnostanutkaan ja ajattelin että hyvä näin.
Toissa talvena sitten olimme Pielavedellä metsällä ja Ira lähti seuraamaan niemen kärjestä jäniksen yöjälkeä jään yli lähellä olevaan pieneen saareen. Melkein heti kun Ira pääsi saaren alkoi sellainen metakka etten ole vielä tähän päivään mennessä kuullut Iralta toiste niin kiihkeää ja kuuluvaa haukkua. Ajo kaikkosi suoraviivaisesti saaren toiselta puolelta kohti järven vastarantaa. Kiersin saaren toiselle puolelle ja näin että ketun jälkihän siellä oli. Tutkasta seurasin ajoa ja se painui järven toiselle 8 kilometrin päähän ja jatkui sieltä rannan suuntaisesti. No siinä tilanteessa ei auttanut kun odotella ja toivoa että Ira sieltä palailee takaisin. Välillä kuului haukkua välillä, ei taas mitään. Järven toisella puolella on myös yksi aika vilkasliikenteinen tie jolle pelkäsin ajon menevän. Autollakaan ei auttanut lähteä katsomaan tilannetta kun matkaa olisi tullut järveä kiertäen noin 50 km.
No Ira tuli sitten lopulta illan jo hämärtyessä takaisin omia jälkiään. Olin tietysti helpottunut että koira oli kunnossa mutta samalla totesin ettei kettuvapaata koiraa taida ollakaan. Vaikka jäljet ei kiinnostaisikaan niin luulen että siinä vaiheessa kun kettu lähtee ihan edestä lähes jokainen beagle säntää perään.
Iran pennuista osa on kyllä ajanut hyvinkin kettua ja jotkut omistajat ovat siitä mielissäänkin. Mutta luulenpa että kettuverisyys niihin pentuihin on kuitenkin tullut isän puolelta koska taustalla on samaa perimää kuin tuossa Hannun mainitsemassa yhdistelmässä.
Toissa talvena sitten olimme Pielavedellä metsällä ja Ira lähti seuraamaan niemen kärjestä jäniksen yöjälkeä jään yli lähellä olevaan pieneen saareen. Melkein heti kun Ira pääsi saaren alkoi sellainen metakka etten ole vielä tähän päivään mennessä kuullut Iralta toiste niin kiihkeää ja kuuluvaa haukkua. Ajo kaikkosi suoraviivaisesti saaren toiselta puolelta kohti järven vastarantaa. Kiersin saaren toiselle puolelle ja näin että ketun jälkihän siellä oli. Tutkasta seurasin ajoa ja se painui järven toiselle 8 kilometrin päähän ja jatkui sieltä rannan suuntaisesti. No siinä tilanteessa ei auttanut kun odotella ja toivoa että Ira sieltä palailee takaisin. Välillä kuului haukkua välillä, ei taas mitään. Järven toisella puolella on myös yksi aika vilkasliikenteinen tie jolle pelkäsin ajon menevän. Autollakaan ei auttanut lähteä katsomaan tilannetta kun matkaa olisi tullut järveä kiertäen noin 50 km.
No Ira tuli sitten lopulta illan jo hämärtyessä takaisin omia jälkiään. Olin tietysti helpottunut että koira oli kunnossa mutta samalla totesin ettei kettuvapaata koiraa taida ollakaan. Vaikka jäljet ei kiinnostaisikaan niin luulen että siinä vaiheessa kun kettu lähtee ihan edestä lähes jokainen beagle säntää perään.
Iran pennuista osa on kyllä ajanut hyvinkin kettua ja jotkut omistajat ovat siitä mielissäänkin. Mutta luulenpa että kettuverisyys niihin pentuihin on kuitenkin tullut isän puolelta koska taustalla on samaa perimää kuin tuossa Hannun mainitsemassa yhdistelmässä.
ajaa
nitan pentu nuutti ajaa tulisesti kettua,jänistä,näätää,supia,ilvestä. ajais suttakin jos irti päästäis(kokeiltu jäljelle).että jostakin on petoveret vahvasti tulleet.onneksi mikään sorkkaeläin ei kiinnosta.pedoille herättelee jänikselle ei poksu ollenkaan.keskitytään nyt kuitenkin jänikseen niin että sitä oppii ajamaan kunnolla niin sitten voi kettuakin ajaa.onnea vielä nitalle ja jyrkille tuloksesta
Täytynee nminunkin kirjottaa jotakin tähän "kettuhommaan", kuin kokemusta on vaikka toisillekkin antaa.
Olen jo varmaankin näistä jo joskus kirjotellutkin.
90-luvullahan mulla vaikutti semmonen koira kuin Arska ( EK1266), joka oli väärällä miehellä.
Kyllä sen koiran paikka olis pitänyt olla kovalla kettumiehellä.
Jäniksen siltä olis saanut jäämään jotenkin pois, mut ei kettua.
Ainahan mulla oli pelko p.......ä, kun jäniskokeisiin menin, että jos se sattuu sieltä ketun nykäisee.
Kyllähän sekin olis menny täydestä, jos tuomarit ei olis pystynyt sitä todistaa.
Pikkasen olisin epäilly, että mulla ei olis pokka pitäny, jos olis kettua työntäny, vaikka silläkäänhän ei olis ollu väliä.
Siinä mielessä koiralla oli hyvä paikka, kun meidän mäellä kettuja oli.
Minä en noita koetouhuja ottanu silloinkaan kovin tosissani, annoin koiralle vapaat kädet, sai ajaa mitä halus.
Kyllähän Arska semmonen jäärä oli että ei siinä olis paljon kiellot auttanu.
Kerran kylläkin otettiin yhteen, kun ei tuomarille yhdessä näyttelyssä hampaita näyttäny.
Kun oltiin tulossa näyttelystä, niin sanoin Arskalle - nyt kyllä häpäisit minut niin perin pohjin, että seuraavassa näyttelyssä takaan että ei tuu jäämään kiinni ainakaan hampaista.
Sen jälkeen ei ollu mitään ongelmia minkään asian kanssa, kun koira ties, että kuka määrää, mut joka olis pitäny jo pentuna sille selvittää.
Olen jo varmaankin näistä jo joskus kirjotellutkin.
90-luvullahan mulla vaikutti semmonen koira kuin Arska ( EK1266), joka oli väärällä miehellä.
Kyllä sen koiran paikka olis pitänyt olla kovalla kettumiehellä.
Jäniksen siltä olis saanut jäämään jotenkin pois, mut ei kettua.
Ainahan mulla oli pelko p.......ä, kun jäniskokeisiin menin, että jos se sattuu sieltä ketun nykäisee.
Kyllähän sekin olis menny täydestä, jos tuomarit ei olis pystynyt sitä todistaa.
Pikkasen olisin epäilly, että mulla ei olis pokka pitäny, jos olis kettua työntäny, vaikka silläkäänhän ei olis ollu väliä.
Siinä mielessä koiralla oli hyvä paikka, kun meidän mäellä kettuja oli.
Minä en noita koetouhuja ottanu silloinkaan kovin tosissani, annoin koiralle vapaat kädet, sai ajaa mitä halus.
Kyllähän Arska semmonen jäärä oli että ei siinä olis paljon kiellot auttanu.
Kerran kylläkin otettiin yhteen, kun ei tuomarille yhdessä näyttelyssä hampaita näyttäny.
Kun oltiin tulossa näyttelystä, niin sanoin Arskalle - nyt kyllä häpäisit minut niin perin pohjin, että seuraavassa näyttelyssä takaan että ei tuu jäämään kiinni ainakaan hampaista.
Sen jälkeen ei ollu mitään ongelmia minkään asian kanssa, kun koira ties, että kuka määrää, mut joka olis pitäny jo pentuna sille selvittää.